keskiviikko 4. maaliskuuta 2015

Tänään minua kohtaa onni

Kaari  Wonders  -blogista heitti minulle mietittävää. Kysymykset alkoivat elää omaa elämäänsä mielessäni, siksi päätin ottaa haasteen vastaan ja alkaa muistella.

Tänään sinua kohtaa onni...

1. Mistä löydät parhaimmat aiheet kuviisi tai kertomuksiisi?
Jostain ne vain tulevat...päästä putkahtavat yhtäkkiä...ja yleensä täysin päinvastaisia mitä olen suunnitellut tai odottanut. Sitten vain nostan kädet, suostun heti ja alan töihin.


2. Mikä on aikaisin muistikuvasi?
Muistan kun olimme sukulaisissa kylässä ja siellä ollut pikkutyttö astui lattialla olleen pikkuveljeni vatsan päälle. Aikuiset senkun juttelivat vaan, eivätkä huomanneet. Kai minä sitten huusin tai jotain, kun sain huomion asiaan. Olin silloin kolmevuotias. Onneksi pikkutyttö oli tosi pieni ja kevyt, joten ei kai siitä suurempaa vahinkoa tullut, kova huuto vaan.

3. Minkä esineen olet omistanut kauimmin?
Minulla on isäni tekemä aarrearkku, jonka sain joululahjaksi 5-vuotiaana. Valitettavasti olen sen joskus heikkona hetkenä mennyt maalaamaan mustaksi (kun kaikki muukin ympärillä oli mustaa). Alunperin arkku oli vihreä, kuten siihen aikaan etenkin keittiöhuonekalut olivat. Päälle isä oli maalannut kaksi punaista kukkaa. Onneksi muistan ne ihan tarkoin, joten voin entisöidä arkun.



Toinen pitkään kanssani kulkenut on nukkeni Petteri, jonka olen itse tehnyt 15-vuotiaana. Aikaisemmin kerroinkin Pipsa-nukestani. Yritin ostaa samanlaisen huutonetistä, mutta hinta nousi tosi korkealle. Ostin sitten pelkän massapään ja maalasin uuden Pipsan itselleni. Arkussa istuu nyt Petteri päällään punainen liivi, jonka silloin käsin ompelin. Olin toisella paikkakunnalla opiskelemassa, eikä ompelukonetta ollut. Nuken vartalonkin ompelin käsin. Sitä olen yrittänyt muistaa, että miksi aloin ommella nukkea. Kai se jotain koti-ikävää tai lapsuuden kaipuuta oli.



Kauemmin kuin Petteri mukanani ovat kulkeneet pikkulusikkani, jotka sain aikoinaan hiihtokilpailuista. On siellä joukossa muutama lausunnasta, piirustuksesta ja yksi jopa matikkakilpailusta. Lusikoista kerron siksi, että oli tosi tipalla, että lusikat eivät olisi menneet roskiin yhdessä muutossa. Nuorena en nimittäin mitenkään putsannut lusikoita ja ne olivat ihan mustia. Ajattelin, etten tuollaisilla mitään tee. Sitten jokin sai minut kuitenkin kaivamaan lusikat roskasäkistä ja ottamaan mukaan. Uudessa kodissa kerran kokeilin lähtisikö musta pois hammastahnalla. Yes, lähti ja lusikoista tuli tosi kiiltäviä. Ostin kultasepänliikkeestä hienot laatikot lusikoille ja sen jälkeen ne ovat olleet tämän talouden perhehopeat. On riittänyt joka juhliin.
 4. Mitä kirjaa sinulle on lapsena luettu?
 Minulla oli kaksi vuotta minua vanhempi veli ja kun hän meni kouluun ja alkoi opetella lukemaan, minä opin siinä vieressä nopeammin kuin hän. Muistan siis vain, että minä luin. Aina ja paljon. Kyläkirjaston kaikki lasten kirjat tuli nopeasti luettua ja sitten vain aikuisten puolelle. Kurjinta oli, kun oli jännä paikka ja sitten piti mennä hakemaan vettä tai puita tai sitä tai tätä... Ja "Pauli on koditon" oli niin surullinen, mutta kuitenkin jännittävä ja se piti lukea monta kertaa. Illalla taskulampun valossa täkin alla, kuten moni muukin.


5. Oletko kirjojen lukija?
 Olen ollut kirjojen lukija. Jopa niin paljon, että pilasin niskani lukemisella. Luin iltaisin sängyssä tyynypinon päällä. Niska kyssyssä tietty. Eikä kirjaa voinut kesken jättää. Suurin syy on se, että opiskelin "vanhana" kotimaista kirjallisuutta yliopistossa ja siellä on valtavat lukupaketit joka tenttiin. Nuoret kyselivät toisiltaan, mitä siinä ja siinä tapahtuu. Minä tunnollisena halusin lukea kaikki kirjat itse ja siitä se sitten alkoi. Välilevyt, pullistumat jotka painavat keskushermostoa ...grrr...mutta mitä siitä, maalamaan pystyn lyhyitä jaksoja kerrallaan ja tietsikalla voin olla tällai ryhdikkäänä. Mutta kirjan kannattelu vaikka tuolissa ei enää onnistu. Siis olin kirjojen lukija. Tai no, runokirjoja luen vieläkin. Runoja voi lukea pari kolme kerrallaan ja miettiä rauhassa ja hartaasti.

6. Mistä nykyaika kärsii?
 Kiireestä! Itse aiheutetusta kiireestä. Kiireestä on tullut tapa, jota ei edes itse huomaa. Eniten minua ärsyttää, kun nuoret käyvät katsomassa vanhuksia ja koko ajan valittavat, että on niin kiire. Ymmärrän, että sillä yritetään selittää, miksi ei ole ehtinyt käymään ja toisaalta hyssytetään omaatuntoa. Valittelun ajankin voisi keskittyä siihen, mitä vanhukselle kuuluu. Lyhytkin aika olisi hyvä, jos sen käyttäisi virkistäen ja iloiten yhdessäolosta.

7. Mitä arvostat tänä päivänä?
Vapautta! Nyt olen itsekäs ja kerron vain itsestäni. Nautin vapaudesta, siitä että kerrankin saan maalata juuri mitä tahdon, ei tarvitse miettiä ostaisiko tämän joku. Ei tarvitse murehtia tilaustöitä ja yrittää jaksaa tehdä niitä. Saan olla paljon omissa ajatuksissani.Olen siis eläkkeellä :-)

8. Kenen kanssa haluaisit viettää päivän?
Ihanan tyttärentyttäreni :-) Meillä oli siitä asti, kun hän oli vauva kerran viikossa mummipäivä. Se oli hienoa aikaa meille molemmille. Syntyi läheinen ja luottavainen suhde, joka on jatkunut. Nyt hän tietenkin on kaverien kanssa ja soittaa heille. Ensimmäisinä kouluvuosina sain antaa puhelimella hänelle voimia raahata suuri reppu kotiin asti. Kun höpöttelimme, hän unohti, että reppu painaa. Nyt en enää jaksaisi istua tuntikausia lattialla leikkimässä. En varmaan pääsisi sellaisen session jälkeen ylös. Mutta silloin meillä oli hauskaa. Olen saanut viettää monta päivää hänen kanssaan, mutta vieläkin viettäisin mielelläni päivän. Kesällä varmaan niin tapahtuukin. Me näemme usein, mutta koko päivästä on jo aikaa.

9. Kenen kanssa haluaisit viettää yön?
Kyllä se nyt on niin, että en minä mitään elokuvatähteä tähän haluaisi rauhaani häiritsemään. Miten minä sitten kehtaisin olla näissä maalisissa lumpuissani? Olkoon tuo vaari tuossa turvana, mutta hänkin saa pääasiassa pysyä jo vähän loitompana. Minä itse olen paras yökaveri. Leikkivä lapsi sisälläni joskus tuppaa tulemaan öisin ulos, enkä sitten saa enää unta, kun se keksii kaikenlaisia hullutuksia.

10. Tänään sinua kohtaa onni! Mitä pukisit päällesi?
Toivottavasti se onni tulee tänne kotiin, eikä minun tarvitse lähteä minnekään eikä alkaa pynttäytyä. Luulen että olen aika metsittynyt. En edes kauppaan viitsisi lähteä ja onneksi työnjako onkin mennyt niin, että minä kävin kaupassa ensimmäiset vuosikymmenet, nyt on vaarin vuoro. Ja hän tykkääkin mennä sinne perunalaarille höpöttämään mummojen kanssa ja katsomaan nuoria kassatyttöjä.
Teimme sen virheen, että nuorina teimme kumpikin yhden lottorivin omista syntymäajoistamme. Ja ne luvut tietty muistaa!!! Miten sen voisi siis lopettaa? Kestolottona menee, mutta sitä kautta ei ole onnea tullut. Ihanat tyttäret ja tyttärentytär, siinä minun suurimmat onneni tämän vaarin lisäksi. Heidän tullessaan ei tarvitse paljoa vaatteita vaihtaa, ehkä maalisin pusero sentään.
Kiitos Irma haasteesta. Oli kiva miettiä menneitä ja nykypäivääkin :-)

19 kommenttia:

  1. Olipa mukavaa lukea sinun mietteitäsi kysymyksiin. Arkku, isän tekemä ja nukke itse tekemä, ovat rakkaita esineitä jo muistojen vuoksi. Valokuva ilmeisesti sinusta ja veljestäsi. Iloisena ison veljen halauksessa.
    Tyttärentytär on rakas ja ihania yhteisiä hetkiä on ollut ja tulee vielä olemaankin. Vapaus, mitä se nyt itse kellekin tarkoittaa, on tärkeää. Taiteen tekeminen itselle on varmasti vapauttavaa ja ihanaa.Puoliso ja lapset lapsineen ovat parasta, koti ja kaikki siihen liittyvä. Onni tulee pienistä asioista :-)) Lottovoitto ei tee onnelliseksi, ehkä helpottaa vähän elämää, tai sitten ei.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Naurattaa tuo kuva veljen halauksessa :-) Miten meidät on saatukin noin sopuisasti kuvaan?? ehkä kuvaaminen oli silloin sen verran harvinaista, että osattiin "filmata". Aika usein nimittäin meillä oli sellaista sisaruksellista naljailua ja tappelun nujakkaa. Myöhemmin tilanne muuttui ja nyt veljestä on paljon myönteisiä muistoja. Huomaat että puhun menneessä aikamuodossa. Hän on siis lähtenyt aika nuorena.

      Poista
  2. Kävin lukemassa jonkun muunkin vastaukset, ja niissä samoin kuin sinun vastauksissa on parasta rehellisyys, kun kertoo kaunistelematta itsestään. Ja eihän mitään tarvi kaunistella kun kaikki on niin kaunista, niin kuin elämä on. Nuo lusikat on hienot, minä en ole koskaan voittanut yhtään lusikkaa, kirjoja voitin. Mutta mökillä on hopealusikat, kirpparilta ja antiikkimessuilta ostetut, palkinnot. Eihän kuviteltu mökin emäntä muuten saisi hopeoita kuin että poika on hyvä urheilemaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Veljeni oli kova urheilemaan, ensin juoksi ja sitten pyöräili suomenmestaruustasolla, minä en jaksanut juosta, mutta veljen perässä harjoittelu auttoi voittamaan muut tytöt hiihdossa.
      Se oli lyhyt kausi kuitenkin, sitten alkoivat muut asiat kiinnostaa. Nyt on kunto rapistunut sairauksien myötä, mutta onneksi taide pitää yllä intoa kokeilla kaikenlaista.

      Poista
  3. Kivasti ja elävästi kertoilit, kuvat juoksivat silmissä vinhaan ja muistuttivat omistakin ajoista. Näin tässä aina käy, kun alkaa lukea muiden muisteluita, omat muistikuvat tupsahtavat esiin. Lämminhenkinen vastaus haasteeseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kun sain sinut muistelemaan :-) 50 - 60 -luvut olivat hyvin samanlaisia kaikille lapsille. Maalla urheiltiin, kaupungeissa oli toisenlaiset viihteet lapsille, töitä kaikilla kuitenkin. Silloin ei lapsia säästetty, puupinolle ja kasvimaalle vaan... Mutta siinä oppi tekemään monenlaista, josta on ollut apua ja iloa aikuisena.

      Poista
  4. Elävää elämää ja tekemisen tahtoa. Hienoja asioita elämän varrelta mieleen jääneine muistoineen. Itse ansaitut hopeat, omin käsin tehty nukke. Leikit lapsenlapsen kanssa ja mitä kaikkea ja nyt on aikaa itselle. Eikö se ole parasta onnea?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On mitä muistella, vaikka ihan vielä ei malta kiikkustuoliin jäädä. Vielä tekee mieli kerätä lisää muistoja. Korttien ja kirjojen kanssa touhuilu on kevyttä taidetta, enää en tarvitse suuuuuria maalauksia, kun mihinkään ei mahdu, eikä ranne antaisi maalatakaan niin suuria töitä. Nyt näpertelyä vaan... Oma aika on parasta aikaa, juuri nyt :-)

      Poista
  5. Ekaksi tuli mieleen, että inhosin hiihtokilpailuja, ei todellakaan tullut lusikoita, hyvä sinä!

    Kiitos mukavasta lukuhetkestä, UUna.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lyhyt oli minunkin urheilukauteni, enkä esim. juoksussa pärjännyt yhtään. Luistelussa sitten taas voitin usein pojatkin. Luulen että urheilu nuorena antoi hyvän lihaspohjan, mutta sitten on tullut niin paljon muita sairauksia, joissa ei vanhat hiihtämiset auta. Mutta näillä eväillä mennään ja syödään nyt eväät hitaasti ja nauttien :-)

      Poista
  6. Luin mielenkiinnolla (kirjoitatkin vielä niin sujuvasti). Tuo mitä sanoit niskan pilaantumisesta, oli outo juttu. Itsekin luen, nyt edelleen ja olen aina lukenut, sängyssä pari tyynyä niskan alla. Mutta ehkä olen säästynyt niskavammalta kun luen kyljittäin. Sääli sinulle, joka olet himilukija ollut, ettet enää voi vastaavanlaiseti lukea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Orvokki, kiva että jaksoit lukea, vaikka tarina on aika pitkä. Meillä on niskaongelmia ja muitakin nivelongelmia suvussa, sillä on varmasti osuutensa. Onneksi saan sentään maalattua lyhyitä pätkiä kerrallaan. Se on minulle tärkeää. Ja aina kun luulen jo lopettavani, innostun jostain uudesta tavasta tehdä :-D

      Poista
  7. Melkein ole hitusen kade, että saat aiheesi teksteihin ja maalauksiin tuosta noin vaan ja alat työstää. Itselläni pitää kypsytellä ja siinä monesti menee hyväkin ajatus ohi.
    Kivasti jutustelit Irman kysymysten parissa. Hiihtolusikkasi ovat samaa mallia, kuin minun juoksusata saamani hopeat. Kuten sinulla, sain liikunnasta hyvää lihaskuntoa ja paljon iloa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla teksti tulee vain tuolta jostain. Pistän sormet näppäimille ja sieltä se tulee. Tässä mietin sen verran, että yritin löytää vanhimman tavaran, joka minulla on ja ottaa sitten kuvan siitä.
      Minä en saanut juoksusta lusikoita, kun henki loppui ensimmäisessä mäessä, velipoika oli haka siinä, mutta minä en. Hiihdossa tarvittiin eri tavalla voimaa ja sitä minulla oli etenkin jaloissa. Hypin jopa seivästä, mutta en sentään kilpailuissa, eikä sitä silloin vielä tytöille eikä naisille ollutkaan.
      Kiitos Aimarii :-)

      Poista
  8. Luin mielelläni nämä "kootut selitykset". Arkunhan voi vielä maalata ja entisöidä, mikäli musta harmittaa? Nukkesi oli varsin hurmaava ja nostan ponnaria näille lusikoillesi. Olet varsin monipuolinen lahjakkuus sillä liikunallisuus, taiteellisuus ja matikka tuntuvat jo melkoiselta "saaliilta":) Itse tein töitä päästäkseni nelimaali- tai pesäpallopelaamisen eteen, pohjalta lähdin ja enkä enää ollut se, joka armosta otettiin vaan hyvin haluttu polttaja, jonka lyönnitkin onnistuivat sisäpelissä jo kunnon laakana ja kunnareitakin juoksin kerran jopa ajolähdölla, jota en unohda milloinkaan, vastentahtoisen opettajan suureksi harmiksi, mutta kuvaamataito ja ojalan laskuoppi sujuivat jo aika pienenä:) Mutta siihen se mun matikka sitten tyssäskin.

    Pauli oli ihan outo kirja, mutta tiedän tuon tyynyjen varassa lukemisen riesat..Harmi että siitä tuli Sinulle elinikäinen vaiva:( Ihana että Sinulla on vielä oma vaari, mistähän minäkin vielä löytäisin vastaavan, välillä pois tyrkättävän, joka ei kuitenkaan lähtisi kovin kauas:) Sori taas kommentin pituus, en osannut lyhentää..

    VastaaPoista
  9. Ja unohtui noteeraamatta kokonaan tuo hieno kuvasi: Siinä oli todellista syvyyttä, salaperäisyyttä ja kummastuttavasti myös jotakin pelottavaa, mikä kuitenkin oudosti viehätti, se oli Ikäänkuin arvaamaton suonsilmä kaiken kauniin keskellä:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Mustis pitkästä kommentista, nämä tällaiset ilahduttavat, koska näin syntyy oikeasti keskustelua.
      Ensiksi sanon sen, että minäkin olin jossain vaiheessa alaluokilla se, joka viimeksi valittiin joukkueeseen. Se oli tosi kurjaa, onneksi sitten vuosien myötä tilanne helpotti. Pesäpallosta tykkäsin, mutta ihan noin haka en ollut kuin sinä.

      Pauli on koditon on muistaakseni Anni Swanin kirja, mutta en ole varma. Sitten vielä tuosta kuvasta, niin katsopas sitä tumman kohdan oikeaa reunaa. Eikö sieltä nouse pieni koiranpentu esiin, unohda siis suonsilmä ja ymmärrä, miksi kuva viehätti :-)
      Niin muuten, meillä tulee vaarin kanssa tänä vuonna 47 vuotta aviossa ja 50 vuotta siitä kun tavattiin. Olin nimittäin ihan pikkulikka silloin, mutta ei kerrota tyttärentyttärelle ;-)
      (Tietää hän sen, mutta toivottavasti on unohtanut, eikä ota mallia. Vaikka meillä on mennyt hyvin, niin ei ole hyvä aloittaa niin nuorena.)

      Poista
  10. Tätä olikin kiva lukea, hienosti olet vastannut kysymyksiin.
    Mielenkiintoinen postaus olikin.
    Ja tämä nukke, Petteri oli mullekin uusi tuttavuus, et ole tainnut siittä blogissasi ennen kertoakkaan. Arkkukin oli tosi upea. Kivoja muistoja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kohta kerron lisääkin nukeistani, mutta nyt tuli tämä atc-villitys tähän väliin :-D
      Kiitos Harakka!

      Poista