Blogitarina 2: Lupaus

Viininpunaiset samettiverhot on vedetty ikkunan eteen. Ne yrittävät pitää pimeyden ulkona, mutta eivät onnistu. Tunnen kuinka pimeys on valunut raoista sisään, valunut nurkkiin, sängyn alle, lipaston taakse, mieleeni.
     Tummat verhot pitävät myös valon ulkona, koska verhoja ei vedetä edestä edes päivisin: kirkas valo vihloo äidin silmiä ja sairasta sisintä.
     On hiljaista, kuuluu vain äidin raskas epätoivoinen hengitys. Koko kaupunki nukkuu, muu perhe nukkuu. Olen valvonut äidin vuoteen äärellä jo monta yötä. Aamuyöllä Helga tulee vapauttamaan minut hetkeksi nukkumaan.
Silmäni kiertävät huonetta uudelleen ja uudelleen. Sänky, seinällä äidin kirjoma mietelause "Uskollista ja nöyrää Jumala rakastaa", yöpöytä täynnä lääkepurkkeja, lipasto, jonka päällä äidin koristeellinen peili. Se on hänen aarteensa, lahjaksi isältä saatu. Lipaston kauimmaisessa kulmassa palaa pieni kynttilä, peili on käännettynä siitä pois päin, mutta silti peilistä heijastuu valo. Ei ei valo, vaan kuin maisema, kaukainen maisema, hiljainen ranta, jossa kulkee joku.
     Nousen ylös ja kävelen hiljaa. Samalla katson vastapäistä seinää ja yritän keksiä, mistä heijastus tulee. Vaatekaappi, päällä pari hatturasiaa, kynttilälampetit seinällä, ei tulta. En mielestäni päästä mitään ääntä, mutta silti äiti herää.
— Anna, Anna!
— Tässä olen äiti. Tartun kuumeiseen käteen, joka epätoivoisesti etsii jotain peitteeltä. — Tuonko teille lääkettä tai vettä? Olin jo kohottautumassa, kun äiti puristaa tiukasti kättäni.
— Ei, ei, älä mene Anna .... haluan puhua ... kanssasi.
— Ette saa rasittaa itseänne äiti. Jospa lukisin teille ja puhuisimme huomenna.
— Ei, ei, on aika ...puhua. Anna vettä.
Kohotan vesilasin äidin halkeilleille huulille. Hän ei ole moneen päivään enää syönyt paljoakaan. Vain hiukan keittoa ja muutaman kulauksen vettä. Nytkin vesi valuu suupielistä leualle ja kaulalle, yritän kiireesti pyyhkiä sitä, mutta äiti työntää käteni pois.
— Kuuntele Anna! Lupaa minulle ... Lupaa...